“Eikös toi nyt ole vähän itsekästä?” – itsensä ääreen hidastaminen on aikamme kapinaa

Vieraskynäblogi | Julkaistu 28.3.2025

Sähköpostiin kilahtaa viesti töistä seuraavasta deadlinesta samalla, kun ystävät keskustelevat täyttä höyryä ryhmächatissa yllätysjuhlista, joiden järjestelyyn kaikkien odotetaan osallistuvan aktiivisesti.

On vähän vaikea keskittyä, sillä kiireisen työpäivän ja tekemättömien tehtävien lisäksi päässä pyörii tämän päivän tuoreimmat tilannekatsaukset ja asiantuntijoiden lausunnot sodan etenemisestä, uusista ravitsemussuosituksista ja ilmastokriisistä. Syyllisyys läikähtää rinnassa, kun kaupassa mukaan tarttuu taas yksi muovipussi ostoksille. Miten se kestokassi taas unohtui kotiin?

Kotona lapset kaipaavat jo päivällistä ja kireänä alkaa toivomaan, että lounaaksi olisi syönyt vähän enemmän kuin hätäisen leivänkannikan. Olo on stressaantunut ja nälkäinen. “Miten huono ihminen tänään olenkaan!” sitä huomaa ajattelevansa lyötynä. Sentään nuorimmaisen lähettämä kissavideo saa hymyn huulille ja mieleen nousee toiveikas visio itsestä rentoutumassa lempisarjan ääressä illan pimetessä. “Ainakin silloin saan hetken vain olla.”

TAVALLISEN IHMISEN TAVALLISTA ELÄMÄÄ

Jos tunnistit elämästäsi osasia edeltävässä tilannekuvauksessa, haluan sanoa heti alkuun, että edeltävä tilanne on varsin tavallinen ja totuttu, väittäisin jopa, että täydellisen hyväksytty sekä kannustettu osana ihmisen osaa täällä länsimaissa. Ajattelisin, että tämä on totta erityisesti meillä Suomessa, jossa sisukkuus sekä nöyryys ovat vahvuuksina erityisen arvossa pidettyjä.

Toimintaamme ajavat usein kauniit periaatteet: halumme pitää hyvää huolta jälkeläisistämme, tehdä laadukasta työtä, ottaa vastuuta omalta osalta ilmastonmuutoksen hillitsemisestä, olla informoituja uusista uhkakuvista maailmalla, tehdä terveellisiä valintoja, olla hyviä ystäviä ja pitää huolta myös itsestämme.

Näennäisesti arvomme saattavatkin olla kohdallaan, mutta silti moni kärsii mielenterveyshaasteista, tyhjyyden tunteesta, uupumuksesta ja ilottomuudesta. Merkityksettömyyden tunne jahtaa meitä, vaikka tekisimme paperilla kaiken “oikein” ollaksemme hyviä kansalaisia, kumppaneita, vanhempia ja työntekijöitä.

PAHOINVOINNIN JUURET

Ironisesti pahoinvoinnin juuret löytyvät juurettomuudesta – tarkemmin ilmaistuna juurettomuudesta omaan kehoon. Meistä on tullut malttamattomia kuuntelemaan sen viestejä, jotka joskus koetaan jopa alkukantaisina ja järjettöminä. Syitä oman kehon sivuuttamiseen on lukuisia ja yhteiskunnan naisille kasaamat odotukset ovat omiaan vain lisäämään tätä irtautumista.

Yksilön tasolla ajattelumme ottaa tyrannin roolin, joka piiskaa meitä aina vain seuraavaan huoleen ja tekemiseen, jolloin pysähtymisestä tulee lähes mahdotonta. Keho ei voi muuta kuin yrittää jaksaa perässä.

Harmillisesti silloinkin, kun “lepäämme”, korvaamme liian usein arkipäivän huolimateriaalin vain toisella materiaalilla, joka on esim. tiktokin addiktoiva videosyöte tai muu vastaava ns. rentoutumiskeino, joka todellisuudessa vie meitä edelleen kauemmas itsestämme ja syvistä tarpeistamme.

Meistä on tullut rajattomia suhteessa itseemme ja omaan rajallisuuteemme.

KEHON KUISKAUKSIA

Keho kuiskii meille erilaisten tunteiden ja tarpeiden kautta ja jos se ei saa asiaansa kuulluksi, alkaa se lopulta kirkua hätäänsä, jotta heräisimme.

Ennen ilmiselvää hätätilaa, keho yrittää viestiä meille tarpeistaan moninaisilla tavoilla.

Kehon ei-kielellisiä keinoja viestiä ovat:

• kehon fyysiset tuntemukset (mm. jano, nälkä, erilaiset kiputilat ja lämpötilan kokemukset)
• kehon läpi liikkuva energia ts. tunteet (mm. ilo, viha, tylsyys, rakkaus, melankolia).

Myös ajattelu on heijastumaa muun kehomme tilasta, joten tätäkin voisi pitää erilaisena kehon tapana viestiä. Ajattelumme havainnointi voi olla erittäin hyödyllistä, kun yritämme purkaa uskomuksia, jotka estävät meitä kuulemasta kehomme viestejä tai muuten vievät meitä valitsemaan itsesabotoivan kaavan terveen sijasta. Jatkuva analysointi ei kuitenkaan ratkaise ongelmaa, joka ilmenee ensisijaisesti kehon tasolla.

ITSENSÄ KUUNTELEMINEN ON RADIKAALI TEKO

Ihminen, joka kuuntelee kehonsa viestejä hidastellen ja pysähdellen niiden ääreen alkaa paitsi huomioimaan kehonsa tunteita ja tarpeita, on hän myös kasvavan tietoisuutensa kanssa jatkuvasti valmiimpi vastaamaan niihin. Hän alkaa tekemään uusia valintoja uudesta näkökulmasta käsin.

Vääjäämättä kuitenkin uudet valinnat herättävät vastustusta joko omassa mielessä tai muutoksen tekijän ympäristössä:

“Susta on tullut itsekäs.”
“Etkö sinä ajattele muita?”
“No toihan on tosi pieni juttu. Miten susta on tullut noin herkkä?”
“Aina ennenkin sä oot voinut tehdä tän. Mikä sua vaivaa?”

Tehokas kapina haastaa totuttua. Itsensä kuunteleminen on taito, joka mullistaa opettelijansa elämän ja kääntää sen ympäri juuri oikeista kohdista (vaikka alkuun ei siltä aina tuntuisi). Oma turvallista ja tuttua haluava ego sekä jotkut läheiset ihmiset tulevat vastustamaan tällaista muutosta lujasti. Tämä on este, jonka läpi pääsemiseen ihminen tarvitsee vankan kasvua ja kukoistusta kannustavan tuen taakseen.

Lopputulos vapauttaa ihmisen elämään omannäköistä elämää.

Hän elää todennäköisesti yhä syvien arvojensa mukaan, mutta noita arvoja ei toteuteta enää pelosta, kiireestä ja ympäristöstä saatavan hyväksynnän hausta käsin. Arvoja aletaan toteuttamaan luovien ratkaisujen kautta, jotka antavat tilaa rakkaudelle, omalle uniikille polulle sekä häpeämättömälle vakaudelle olla se, kuka on; tuntea, sitä, mitä tuntee; tarvita sitä, mitä tarvii ja ajatella uniikisti ja rohkeasti omalla tavallaan.

Tämä on se, joka lopulta, sisältä käsin, muuttaa myös yhteiskuntamme rakenteita. Hiljaisen rohkeasta kapinasta, joka rakentaa ihminen kerrallaan hyvinvoinnin keidasta pahoinvoinnin rakenteisiin, nousee uusia tapoja ravita, huolehtia, ylläpitää ja kasvattaa yhteiskuntaa, joka kunnioittaa erilaisia ihmisiä, heidän uniikkeja vahvuuksiaan ja syklistä luonnettaan. Lopulta pahoinvoinnin rakenteet sortuvat mahdottomuuteensa ja kestämättömyyteensä, kun alamme valitsemaan pieni askel kerrallaan hitaamman elämän ja tätä myötä myös oman inhimillisen itsemme.

Kirjoittaja: Katriina Haapala, terveydenhoitaja sekä hyvinvointi- ja itsetuntemusvalmentaja (@aamuhamara)