Kun järjestelmä pettää: Joku Raja! -tilaisuus paljasti väkivallan ehkäisyn vakavat puutteet
Julkaistu 2.6.2026 | Blogikirjoitus
Amnestyn Joku Raja! -työvaliokunta jäi mieleeni yhtenä viime aikojen ajatuksia herättävimmistä tilaisuuksista. Päivän aikana kuulimme tutkijoita, toimittajia, viranomaisia, järjestötoimijoita ja väkivallan uhrien läheisiä. Puheenvuoroja yhdisti yksi viesti: lähisuhdeväkivallan ehkäisyssä on tehty paljon työtä, mutta järjestelmässämme on edelleen vakavia aukkoja ja asenteissamme paljon korjattavaa.
Erityisen pysäyttäviä olivat Helsingin Sanomien toimittajien Susanna Reinbothin ja Paavo Teittisen havainnot heidän He eivät saaneet elää -juttusarjansa taustalta. Sarja nosti esiin sekä onnistumisia että vakavia epäonnistumisia viranomaistoiminnassa. Kuulimme tapauksista, joissa vainoamista koskevat rikosilmoitukset olivat jääneet käsittelemättä vuosiksi ja kaivettu esiin vasta sen jälkeen, kun pahin oli jo tapahtunut. Vaikka Suomessa tehdään paljon laadukasta poliisityötä, käytännöt vaihtelevat alueittain huomattavasti. Tämä tekee ilmiön arvioinnista vaikeaa, etenkin kun osa tapauksista jää julkisuudelta piiloon salaiseksi julistamisen vuoksi. Huolta herätti myös tieto siitä, ettei poliisi tilastoi systemaattisesti tekemiään ohjauksia avun piiriin. Lisäksi riskinarviointeja jää edelleen tekemättä tilanteissa, joissa ne olisi pitänyt toteuttaa.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen puheenvuoroissa korostui tutkimuksen merkitys. Lähisuhdeväkivalta on ilmiö, jonka ymmärtäminen vaatii lisää tutkimusta, tietoa ja resursseja. Erityisen kiinnostavia olivat kunniaväkivaltaa käsitelleet keskustelut. Esiin nousi epäilyjä esimerkiksi lavastetuista onnettomuuksista ja pakotetuista itsemurhista. Yksi tärkeä näkökulma oli myös terminologia: kunniaan liittyvän väkivallan sijaan voitaisiin puhua laajemmin yhteisöllisestä väkivallasta, sillä motiivit eivät aina liity pelkästään kunniakäsityksiin. Keskusteluissa nousi esiin myös maahanmuuttajanaisten tiedon puute sekä väkivallan ilmiöstä että suomalaisesta auttamisjärjestelmästä. Jos apua ei tiedä olevan olemassa, sitä on mahdotonta hakea.
Päivän vaikuttavin ja samalla surullisin puheenvuoro tuli Oikeutta Vendille -liikkeestä ja V-kollektiivista. Valkeakoskella murhatun 16-vuotiaan Vendin läheiset ovat ryhtyneet ajamaan oikeutta väkivallan seurauksena kuolleille naisille ja heidän omaisilleen. Heidän kertomuksensa paljasti karulla tavalla, kuinka puutteellisesti järjestelmämme tukee väkivallan uhrien läheisiä tragedian jälkeen.
Läheiset jäävät usein yksin tilanteessa, jossa heidän koko elämänsä on romahtanut. Ammattilaiset eivät välttämättä osaa kohdata surun keskellä eläviä ihmisiä. Kuulimme esimerkkejä psykologista, joka itki koko vastaanoton ajan, sekä lääkäristä, jonka ensimmäinen kysymys oli, kuinka paljon sairauslomaa kirjoitetaan. Taloudellinen ahdinko on monille todellinen ongelma: korvaukset viivästyvät tai jäävät saamatta samalla kun työkyky heikkenee ja toimeentulo romahtaa. Lisäksi läheiset joutuvat kestämään julkisuudessa liikkuvaa väärää ja epärelevanttia tietoa sekä uhrin syyllistämistä – kysymyksiä siitä, miksi hän oli tietyssä paikassa tai mitä hänellä oli yllään.
Tilaisuuden tavoitteena on valmistella yhteistä ulostuloa tulevia eduskuntavaaleja ja seuraavaa hallitusohjelmaa varten. Nykyisestä hallitusohjelmasta löytyy jo useita lähisuhdeväkivallan ehkäisyyn liittyviä kirjauksia. Ongelmana ei niinkään ole tavoitteiden puute vaan toimeenpanon hitaus. Moni tärkeä asia odottaa edelleen toteutumistaan. Toteuttaminen on asennekysymys ja asenteessamme meillä on vielä paljon korjattavaa.
Kirjoittaja: Anna Vuorio, Naistenkartanon toiminnanjohtaja