Julkaistu 20.1.2021
Olen asunut yksin viimeiset viisi vuotta. Nauttinut Helsingin keskustan vilinästä, kahviloista, palveluista ja siitä, että ystäväni asuvat lyhyen matkan päässä. Koti on tarkalleen siinä kunnossa, mihin olen sen lähtiessäni jättänyt ja voin aina palata omaan rauhaan, kun siltä tuntuu. Tähän tulee muutos ja osalle minusta se on pelottavaa.
Sille osalle minusta, joka haluaa nojata tuttuun ja turvalliseen rakennelmaan.
Kuuntelen miten pääni yrittää syöttää loputtomia syitä sille, etten vain tekisi muutoksia siihen rakennelmaan, jota lähdin urakoimaan viime eroni jälkeen, kun toiveet lapsesta jakoivat meidän tiemme kahteen eri suuntaan. Tuolle osalle minusta on turvallista olla yksin ja ollakseni täysin rehellinen, niin on myös turvallista nojata vuodesta toiseen rakennelmiin, joista en löydä enää uutta ja mullistavaa.
Samalla kuitenkin tunnistan, että minulle yksi elämän valoisin kipinä tuleekin juuri siitä, kun hellästi heittäydyn pelkoon ja samalla tuen itseäni myrskyn jokaisessa kohdassa. Jokainen askel lähemmäs itseäni on tullut uteliaisuuden ja rohkeuden myötä.
Niin kuin lapsi ensiaskeleita harjoitellessa, on minulle myös aikuisena tärkeää uskaltaa ottaa askelia kohti uutta. Kokemukseni mukaan me valitettavasti vain aikuisiällä lakkaamme leikkimästä ja vältämme asioita, joita emme tunne. Uteliaisuus katoaa ja elämästä tulee helposti turvasatama, josta nostamme ankkurit vasta sitten, kun laskuvesi on saavuttanut jo huippunsa. Pohjaan juuttunutta laivaa on raskasta ja melkein mahdotonta liikuttaa.
Tiedän että voin luottaa siihen, miten elämässä asiat kuitenkin aina lopulta järjestyvät.
Järjestyminen ei aina tarkoita sitä, minkä olin itselleni suunnitellut ja kaavaillut, vaan joskus se tarkoittaa jotain aivan muuta, minulle vielä tässä hetkessä tuntematonta.
Sellaista, joka syntyäkseen tarvitsee tilaa.
Joka pyytää minua päästämään irti siitä, jonka tarkkaan itselleni joskus käsikirjoitin, jotta voin kokea tätä upeaa ja ainutlaatuista, jota me kutsumme elämäksi.
Christa, NOVAT-nainen