Elinkö sittenkin narsistin kanssa?
Julkaistu 2.2.2024 | Vapaa palsta vapaaehtoisille
Elin ja olin vuosia suhteessa, jossa kumppanini kohteli minua huonosti. Ajattelin että se oli “vain” henkistä väkivaltaa, mutta jälkikäteen mietin usein, että kumppanissani oli paljon jopa narsistisia piirteitä. Niin tai näin, suhde teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Harmi vain, negatiivisella tavalla. Uuvuin suhteen aikana niin pahasti, etten ole ollenkaan varma nousenko enää koskaan kunnolla jaloilleni. Onneksi sain viimein voimia edes lähteä.
Tapasin tämän henkilön netissä ja kirjoittelimme aika pitkään ennen ensitapaamista. Hän oli taitava kirjoittaja. Ei mikään auervaara, mutta vakuuttava ja antoi fiksun kuvan itsestään. Häneen, tai hänen kirjoituksiinsa oli helppo ihastua. Ihastus ehti edetä jo pitkälle, kunnes viimein tapasimme. Livevaikutelma ei vastannut ihan netissä saamaani vaikutelmaa, mutta oli kuitenkin vähintäänkin ihan ok. Tiesin hänen sosiaalisista peloistaan ja laitoin käyttäytymistä ja käyttäytymättömyyttä osittain sen piikkiin. Kaikki riippuu myös paljon siitä mihin vertaa. Vertasin häntä ja tilannettamme moniin muihin saamiini viesteihin ja tapaamiini henkilöihin. Tuleva kumppanini ei ollut esimerkiksi törkeä seksin ehdottelija tai muuta vastaavaa. Sekin oli moniin muihin nähden plussaa. Niinpä jatkoimme yhteyksiä tavaten ja viestein.
Aika nopeasti kuitenkin huomasin tilanteen etenevän itselleni epämiellyttävän nopeasti ja kuin en istuisi oman elämäni kuskin paikalla lainkaan, asuimme yhdessä jo neljän kuukauden seurustelun jälkeen. Ensimmäisenä päivänä yhteisessä kodissamme, vuokrasellaisessa onneksi, tajusin että nyt on tullut ehkä tehtyä suuri virhe. Minua ahdisti ja itketti. Keskusteluyhteys kumppaniin oli huono. Olin vihainen itselleni ja minua ennen kaikkea hävetti. Hävetti niin paljon, etten vain voinut enää perääntyä. Voi kunpa olisin!
Tilanne meni nopeasti siihen, ettei meille olleet tervetulleita vieraat. Ei kukaan. Minä tapasin ystäviäni muualla tai kumppanin poissaollessa. Hän koetti iskostaa päähäni sitä, ettei ystävät ole sukulaisten veroisia, eivät siis kovin tärkeitä. Sitä en todellakaan niellyt. Ystävät ovat olleet aina minun kaikkeni ja onneksi pidin heistä kiinni. Tilanne kotona kuitenkin vaikeutti sosiaalisia suhteita ja yhteisestä ystäväpiiristä en voinut edes haaveilla. Pian alkoi myös minun arvosteluni. Ulkonäköni ei miellyttänyt kumppaniani ollenkaan. Olin siedettävä täydessä tällingissä, mutta muuten ruma. Kaikki muut naiset olivat kauniita ja haluttavia. Minä hävisin joka ikiselle naiselle. Muiden kehuminen alkoi olla arkipäivää, olivat naiset sitten minun ystäviäni, kadulla vastaantulevia tai telkkarissa nähtyjä. Kumppanini mietti ääneen kenen minun ystävistäni kanssa hän haluaisi harrastaa seksiä. Olin niin järkyttynyt, että lamaannuin täysin. Olin niin pohjamutia myöten järkyttynyt, että osasin siinä hetkessä vain syyttää ja tuomita itseäni. Vika oli minussa.
Jos olimme baarissa, kumppanini totesi usein, että hänellä olisi siellä kyllä vientiä, mutta minua ei huolisi kukaan. Hän piti itseään niin komeana, että hänellä olisi kyllä varaa valita ja sai minut tuntemaan itseni pieneksi piipittäväksi hiirulaiseksi, jonka piti olla lähinnä otettu siitä, että hän ylipäätään on minun kanssani. Päihtyneenä kumppanini muuttui suorastaan pelottavaksi ja jälkikäteen myös ystäväni ovat kertoneet pelänneensä häntä silloin harvoin, kun kohtasivat.
Kumppanini teki minusta mielellään muiden silmissä roiston. Kun hän vaikka kaatui humalassa, se oli minun vikani ja minä olin väkivaltainen hullu. Kaikkien läsnäolijoiden oli tärkeää tietää miten väkivaltainen hullu minä olinkaan. Oma kuiluni syveni syvenemistään. Aloin olla niin pohjalla, että oli jo pyydettävä lapio päästäkseen enää syvemmälle. Aloin uskoa olevani juuri niin kelvoton kuin hän minun kertoi olevan. Kukaan ei voisi pitää minusta, saati rakastaa. Oli siis jäätävä, jos mieli olla jonkun kanssa. En tosin olisi jaksanut lähteäkään. Elin vain sumussa ja selviten.
Eräänä kesäiltana saunoessamme rantasaunassa, hän alkoi arvostella minua päästä varpaisiin. Hän löysi helposti sen viisitoista virhettä kasvoistani ja kehostani. Kun järkytykseltäni aloin itkemään, hän lähti ovet paukkuen pihalle koska minä olin pilannut illan. Kun itkin eikö minussa ollut mitään kaunista ja hyvää, hän totesi, että valehdellako pitäisi. Jos minulla oli muutoin heikko hetki ja olisin tarvinnut halausta ja lohdutusta, hän sai usein raivarin. Minun heikkoudelle ei ollut sijaa. Olin suhteessa enemmän yksin kuin koskaan ennen missään tilanteessa. Vailla voimia lähteä.
Ihminen on taitava keksimään hyviä syitä jäädä. Niin minäkin. Tiesin kyllä, että lähteä pitää, mutta minun oli odotettava vain aikaa, jolloin jalkani taas kantaisivat. Meni kauan tämän tiedostamisen jälkeenkin, ennen kuin pääsin lähtemään. Se oli elämäni kovin ponnistus, mutta ehdottomasti paras päätös. Minun ei enää ikinä tarvitsisi kuulla sitä kaikkea kamalaa itsestäni ja etenkin ulkonäöstäni. Minun ei tarvitsisi kuulla miten kaikki muut naiset ovat kauniita ja seksikkäitä. Minun ei tarvitsisi itkeä lohduttomana vailla empatiaa, toisen raivotessa. Ihanaa ja vapauttavaa. En tiedä toivunko koskaan kokonaan ja oliko hän narsisti vai ei, mutta edelleen jatkuvasta uupumuksesta huolimatta minun elämäni on nyt hyvin.
Kirjoittaja: Anna-Lovisa, @onnenapilaa_etsimassa
Vapaa palsta vapaaehtoisille on Naistenkartanon vapaaehtoisille tarjottava blogisarja. Blogisarjassa vapaaehtoiset pääsevät julkaisemaan ajatuksiaan blogitekstin muodossa.
Jos sinulla on kysyttävää tai haluaisit kirjoittaa Vapaa palsta -blogiimme, voit olla yhteydessä Tampereen seudun asiakaskoordinaattoriin: Saija Savolainen saija.savolainen@naistenkartano.com.