fbpx

Onko häpeän aika ohi?

Luentotiivistelmä

Häpeä on yleisinhimillinen tunne, joka FT, tietokirjailija ja dosentti Satu Lidmanin mukaan mahdollistaa niin historiallisten muutosten kuin jatkumoidenkin tarkastelun. Häpeä on eri kulttuureissa kautta aikojen esiintyvä yleinen tunne, jonka ruumiilliset ilmaisumuodot ovat universaaleja. Häpeää on tutkittu laajasti niin tieteen, taiteen kuin kirjallisuudenkin keinoin. Häpeällä on monia eri ulottuvuuksia: se on tunne, joka on osa tervettä psyykeä ja kehollisuutta. Häpeän kokemusta ruumiillisesti kuvataan usein sulkeutuneena tai piilottelevana, välttelevänä asentona, ilmeinä tai eleinä.  Se on myös universaalia, ikuista, muuttuvaa sekä yhteisössä esiintyvä sosiaalisen kontrollin väline, josta selkein esimerkki on historialliset häpeärangaistukset. Mutta ennen kaikkea häpeä on usein voimakkaan sukupuolittunutta. Satu Lidmanin luento käsitteleekin erityisesti häpeää sukupuolittuneena ilmiönä – mitä häpeä on tarkoittanut ja tarkoittaa yhä tänä päivänä naisille?

Häpeä on monisyinen, inhimillinen ilmiö, joka kattaa niin arkipäiväiset nolostumiset kuin syvemmät kelpaamattomuuden tunteetkin. Häpeää ja arkipäiväisiä nolostumisia kokevat kaikki jossain vaiheessa elämäänsä, mutta vaikea häpeän kokemus saattaa asettua osaksi minuutta ja vaikuttaa identiteettiin. Vaihteluväli kuitenkin häpeän kokemuksissa on erittäin suuri. Kaikista äärimmäisin häpeän ilmenemismuoto on trauma. Mikäli häpeä tulee osaksi identiteettiä jo varhain, on sillä kauaskantoiset vaikutukset, sillä kyky olla sosiaalisesti läsnä heikentyy. Tärkeintä häpeän kokemuksen ymmärtämisessä on, että se asettuu ja koetaan aina suhteessa muihin, ympäröiviin ihmisiin. Häpeän kääntöpuolena voidaan tietyissä asiayhteyksissä pitää kunniaa.

Lidman tarkasteleekin luennollaan häpeän yhteiskunnallisia ja kulttuurisia jatkumoja. Välillä häpeä saattaa myös tulla yksilön ulkopuolelta, josta selkein esimerkki on historialliset oikeuslaitoksen häpeärangaistukset. Ne perustuivat ajatukseen, että teon häpeällisyys voidaan poistaa rangaistuksen häpeällisyydellä, ja samalla ne toimivat varoittavana esimerkkinä ohjaamaan ihmisiä oikeanlaiseksi miellettyyn toimintaan. Rikollisuus ja etenkin naisten ”hairahtaminen” siveettöminä pidettyihin tekoihin olivat ilmiöinä sukupuolittuneita. Tämä näkyi erityisesti siinä, että parisuhteen ja perheen sukupuolirooleista poikkeaminen nähtiin häpeällisenä. Käsityksiin häpeän vakavuudesta ja häpeästä selviytymiseen vaikuttavat yleisellä tasolla kulttuuriset, uskonnollis-moraaliset käsitykset, yhteiskunnan rakenteet ja yhteiskunnan yleinen asenneilmapiiri, joka tosin on jatkuvassa muutoksessa. Historiallisesti häpeärangaistukset eivät välttämättä vastanneet täysin kansan käsityksiä, mutta ne kuitenkin vaikuttivat niihin.

Lidman puhuu taakkasiirtymistä, joilla voidaan kuvata historiallisten tosiasioiden vaikutusta nykypäivään ja siihen, miten naiset kokevat itsensä tänä päivänä. Lidman puhuu sukupuolisuorittamisesta, jonka hän sanoo olevan patriarkaalisen eli miesvaltaisen kulttuurin peruja. Välttääksemme koettua häpeää, saatamme pyrkiä suorittamaan omaan sukupuoleen kohdistuvia (oletettuja) vaatimuksia. Patriarkaalisen kulttuurin käsityksessä naisia palkitaan erityisesti passiivisuudesta ja kuuliaisuudesta, ja miehiä aktiivisuudesta. Nainen on tekemisen kohde, objekti, jota katsotaan, Lidman kuvailee.

Lidmanin mukaan kaikkien häpeäkokemusten ytimessä on kysymys ja epävarmuus siitä, että kelpaanko minä tällaisena. Häpeä eroaa syyllisyydestä siinä, ettei se häviä anteeksipyynnöllä. Häpeää ei ole kuitenkaan aina helppo tunnistaa häpeäksi, ja sitä voi olla myös vaikea tai mahdoton erottaa selkeästi minuudesta tai muusta elämästä. Lidman kehottaa pohdiskelemaan häpeää omassa elämässä, etenkin jos kokee vaikeutta olla suhteessa muihin. Häpeän kokemus lievittyy empatian kokemuksella, johon myös vertaistuen voima perustuu.

Lidman pohtii mahdollisuutta siihen, onko häpeän aika jo ohi. Hänen mukaansa naisten toimijuutta rajoittavien häpeärakenteiden purkaminen on käynnissä, mutta muutos on hidas eikä välttämättä aina progressiivisesti etenevä prosessi. Esimerkkinä voidaan pitää tästä asioiden, jotka ovat aiemmin olleet häpeällisiä, vapautuminen synti- tai rikosstatuksesta, kuten esiaviolliset suhteet tai homoseksuaalisuus. Vaikka monet asiat ovat vapautuneet häpeästä, silti sukupuolistuneet häpeän muodot elävät ja toistuvat vanhoissa kaavoissa esimerkiksi keltaisen lehdistön tai sosiaalisen median kautta. Myönteistä on kuitenkin se, että on aina mahdollisuus tehdä asiat toisin, Lidman sanoo. Voimme murtaa yhdessä häpeän kulttuurin toisiamme kannattelemalla ja yleisiin asenteisiin vaikuttamalla. Häpeän kokemukseen ei kuitenkaan liity vain sukupuoli, vaan myös ihmisten väliset risteävät erot esimerkiksi sosioekonomisessa asemassa ja etnisyydessä. 2000-luvulla suomalaisille naisille häpeän kokemuksia syntyy esimerkiksi suhteessa kehonkuvaan, kauneusihanteisiin ja painonhallintaan, itsenäisyyteen ja toimeentuloon, koulutukseen ja ammattilaisuuteen, psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen, päihteisiin, seksuaalisuuteen ja naiseuteen kohdistetettuihin oletuksiin,  kuten esimerkiksi parisuhteeseen, äitiyteen ja naisellisuuteen.

Lidman antaa harjoituksen, jonka avulla voi pohtia omaa häpeän kokemusta omassa elämässään. Häpeän voi ajatella muodostavan janan, jonka lievimmässä päässä on nolostuminen ja vakavimmassa päässä trauma. Väliin jää valtava määrä vaihtelua ja eri sävyjä.

  • Mieti mielessäsi jotakin omakohtaista kokemusta, jonka koet kuuluvan janan keskivaiheille.
  • Mitä arvelet, mihin kohtaan janalla muut sen sijoittaisivat?
  • Entä, jos pohtimasi asia olisikin sattunut toiselle – olisitko hänelle armollisempi kuin itsellesi?

Lähde: To 9.1.2020 FT, tietokirjailija ja dosentti Satu Lidmanin yleisöluento ”Onko häpeän aika ohi?” Naistenkartanon luentosarjassa ”Rohkeasti ainutlaatuinen”, kevät 2020.
Ks. Lisää Satu Lidmanista www.lidman.fi, www.facebook.com/vakivaltakulttuurinperinto/

Kirjoittaja: Naistenkartanon järjestöassistentti Veera Heinonen, 14.1.2020.