fbpx

Miksi kehoposiitivisuus ärsyttää?

Miksi kehoposiitivisuus ärsyttää?

Julkaistu 29.9.2021

Kuva: Monika Kozub, Unsplash

Jenny Lehtisen webinaarista tulee mieleen päällimmäisenä yksi sana: rohkeus – vaikka hän osuvasti huomauttaakin, että on ongelmallista, että lihavaa kehutaan rohkeaksi siksi, että hän on olemassa anteeksipyytelemättä olemassaoloaan.

Rohkealla tarkoitan kuitenkin tässä yhteydessä sitä, miten koskettavasti ja vaikuttavasti Lehtinen kertoo osin sydäntä särkevänkin tarinansa omasta kehosuhteestaan. Kuunnellessani webinaaria päällimmäinen ajatukseni on suru sekä vau! Tämä luento pitäisi joka ikisen terveydenhuollossa tai kehonkuvan ongelmien kanssa painivia työssä kohtaavan kuunnella.

Lehtisen mukaan kehopositiivisuuden ydin, on kehorauha: keho saa olla sellainen, kun se on, eikä sitä tarvitse arvottaa painon, pituuden, pystyvyyden tai muunkaan ulkoisen seikan mukaan. Kehopositiivisuuden sijaan voitaisiinkin puhua kehoaktivismista. Omassa kehossaan saa hyvinvoida tai pahoinvoida juuri sen kokoisena kuin on – ilman ulkoapäin tulevaa määritelmää siitä, minkä kokoisessa ja näköisessä kehossa sallittavaa tuntea niin. Juuri tästä syystä Lehtisen mielestä kehoaktivismi on kaiken kokoisten ja näköisten ihmisten liike, koska kukaan ei voi
määritellä ulkoapäin mitä toinen tuntee omassa kehossaan, vaikka sopisikin kehoihanteisiin.

Lehtinen puhuu koskettavasti henkilökohtaisesta elämästään ja kokemuksistaan rikotusta kehonkuvasta. Hän avaa tarkemmin tarinaansa myös Naistenkartanolle kirjoitetussa blogitekstissä. Mikä oikeastaan rikkoi Lehtisen kehosuhteen jo hyvin pienellä iällä, ei ollut lihavuus vaan sosiaalisesta ympäristöstä säteillyt lihavuuden pelko.

Lehtisen mukaan lihavalle ihmiselle saattaa rikotun kehosuhteen myötä syntyä lihavan identiteetti, eli tunne siitä että on perustavanlaatuisella tavalla viallinen ja huonompi kuin kehonormiin menevät ihmiset. Hänen mukaan lihavan ihmisen kehoidentiteetti usein perustuu häpeälle ja vihalle, ja syrjityksi tulemisen kokemukseen elämän eri osa-alueilla. Lihavan täytyy jatkuvasti anteeksipyydellä ja selitellä omaa kehoaan, esimerkiksi vääntämällä vitsiä siitä ennen kuin kukaan muu kerkeää ja mukautua ”rempseän” lihavan rooliin, tai olla kiltti, mukava, ympäristöön mukautuva ja huomaamaton.

Ihmisen suhde omaan kehoonsa voi mennä poikki, jolloin kaikki sen viestit on oppinut sivuuttamaan. Jos keho ei ole koskaan ollut muunlainen kuin vääränlainen ja ainut, miten sitä on sallittua kohdella on ollut yrittää runnoa vallitsevaan ulkoiseen muottiin, yhteys kehon viesteihin on voinut katketa jo nuorella iällä.

Tämä kehopositiivisuus -luento – tai kehoaktivismi, joksi Lehtinen sitä mieluummin kutsuu – herätti myös vahvoja reaktioita Naistenkartanon sosiaalisessa mediassa luentomainonnan yhteydessä. Useammassa kommentissa ilmeni huoli siitä, että kehopositiivisuudella on negatiiviset vaikutukset kansanterveyteen ja oikeasti on kyse vain lihavuuden ihannoinnista. Blogikirjoituksessani pohdin sitä, miksi näin on usein. Miksi kehopositiivisuus sananakin on jo osalle punainen kortti? Miksi se ärsyttää?

Moni ajattelee huomaamattaan lihavuuden kertovan siitä, millainen persoona ylipainoinen on. Lihavuustutkija Hannele Harjusen mukaan lihavuus on stigma, joka leimaa moninkertaisesti. Katsotaan, että ihmisen ulkomuoto on epänormaali ja johdetaan syyt sisäiseen minään. Harjusen mukaan helposti ajatellaan, että lihavuus ei ole vain ominaisuus muiden joukossa vaan jotain syvempää – että lihava tekee vääriä valintoja, on laiska, itsekontrolloimaton ja jopa moraaliltaan vajavainen. (Yle Uutiset 2.7.21.)

Kehopositiivisuus ei ole lihavuuden ihannointia

Kehopositiivisuudesta kuulee usein sellaisen väitteen, että se olisi lihavuuden ihannointia. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä kehoaktivismissa tai -positiivisuudessa lihaville kehoille annetaan ainoastaan kehorauha, eli ihmisen kokonaisvaltainen arvottaminen painon perusteella lopetetaan. Lihavat kehot kuitenkin näkyvät enemmän kehoaktivismin kentällä kuin norminmukaiset, koska heihin kohdistuu monenlaista ja -tasoista syrjintää ihmissuhteista työpaikkoihin. Tässä blogikirjoituksessa käytän sanaa lihava, vaikka sana usein mielletään negatiivisesti latautuneeksi. Lihava-termin neutraalilla käytöllä voidaan pyrkiä poistamaan lihavuuteen liittyviä negatiivisia mielikuvia. (Syömishäiriöliitto, Opas vastuulliseen painopuheeseen.)

Lihavuustutkija Harjunen sanoo kehopositiivisuuden ärsyttävän, sillä se rikkoo yhteiskuntamme pitkäaikaisia normeja. Harjusen mukaan vihaa herättää se, että yhteiskunnassa epänormaalina ja huonompana pidetty vaatiikin nyt itselleen tilaa ja näkyvyyttä. (Moreenimedia 7.2.2019.) On selvää, että kehonkuvaan ja sen häiriöihin liittyy valtava erilaisten syiden verkko. Ylisukupolviset häpeän ketjut ja hyväksytyt toimintamallit kehon kommentoimisesta tulivat esiin monien Lehtisen luennon kuulijoiden kommenteissa: pienestä pitäen on saanut kuulla, että oma keho on vääränlainen – liian lihava, liian laiha tai liian vähän tai paljon jotakin.

Helsingin yliopiston professori Mikael Fogelholm toteaa, että joillain työpaikoilla palkataan mieluiten hoikkia johtuen valitsijoiden tiedostamattomista ennakkoluuloista, mutta myös oletuksesta, että lihavalla on elämänhallinnan alueella ongelmia eikä välttämättä kykyä selviytyä yhtä hyvin töistä kuin normaalipainoisella (Ilta-Sanomat 4.1.2013). Joillain työpaikoilla oman terveyden vaaliminen on muuttunut osaksi omaa työnkuvaa, jolloin kehon ulkonäköön ja pystyvyyteen ladataan paljon olettamuksia ja sille laitetaan paljon painoarvoa. On työpaikkoja, joilla atleettinen ulkomuoto osana työtä voi olla tärkeä uskottavuuden tuoja. Itsestä huolehtiminen ja työnantajien tarjoamien hyvinvointipalveluiden käyttäminen voi ilmaista ammattilaisuutta sekä sitoutumista ja lojaaliutta työnantajaa kohtaan. (Hyvönen & Karjalainen 2020, 107 – 108.)

Kaiken tämän lisäksi kehonkuva on yhä sukupuolistunut ilmiönä, ja lihavuus on erityisesti naisille stigmatisoitu ominaisuus. Tämä johtaa juurensa historiallisesta jatkumosta, jossa naisten ulkonäkö on ollut kontrolloidumpi kuin miesten. Myös miesten kehonkuvapaineet ovat viime vuosikymmeninä lisääntyneet. (HS 20.9.21.) Ylipainoa on kansanterveydellisessä mielessä hoidettu useat vuosikymmenet paljon yksilön harteille lataavalla vastuuttamisella ja valistuksella, kun ympäristön ravintotiheys on lisääntynyt huimasti menneistä vuosikymmenistä ja ylipaino on väestötasolla kuitenkin vain lisääntynyt. Puuh! Mitäköhän tästä kaikesta pitäisi siis ajatella?

Jos kehopositiivisuus tai ajatus kaikkien kehojen osallisuudesta ja näkyvyydestä yhteiskunnassamme ahdistaa, kannattaa kysyä itseltään miksi.

Yli 30-vuotiaista suomalaisista vähintään ylipainoisia on 63 prosenttia naisista ja 72 prosenttia miehistä (THL, 2020). Mikäli liikkuminen, seksuaalisuus, ynnä muut yhteiskuntamme osallisuuden muodot jäävät vain kehonormeihin sopivien ihmisten alueiksi, keskustelusta putoaa valtava määrä ihmisiä pois. Jenny Lehtinen haluaakin nostaa esiin termin syömisterveys. Ei vain se, paljonko kaloreita tai vitamiineja ja hivenaineita on ruoassa, vaan nostaa keskiöön tarkemmat kysymykset: Onko ihmisen suhde ruokaan ja syömiskäyttäytyminen kunnossa? Entä ajatukset ja henkinen kehonkuva?

Ehkä valistuksen aika, jossa paino on hyväksytty kahvipöytäkeskustelun (ja kauhistelun) aihe ja syyllinen on yksilö yhteiskuntatason ongelmaan, voisi vihdoin olla jo ohi. Olisiko vihdoin jo aika kokeilla, mitä tapahtuisi lempeämmällä ja ymmärtävämmällä painopuheella ja kehosuhteella, jossa monenlaiset kehot saavat olla ja elää yhteiskunnassamme?

Kirjoittaja: Veera Heinonen, järjestöassistentti ja ryhmänohjaaja


Lähteet:

Hyvönen, H., & Karjalainen, M. (2020). 2.7 Henkilökohtaisen terveyden ja itsestä huolehtimisen merkitykset työelämässä. Teoksessa Heikkinen, S., Jyrkinen, M., Lämsä, A-M., & Niemistö, C. (toim). Yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti kestävä työelämä.

Helsingin Sanomat (20.9.21). Liian iso treffeille.

Ilta-Sanomat (5.1.2013). Kun työkaverin painosta tuli puheenaihe.

Moreenimedia (7.2.2019). Lihava nainen pelottaa, ärsyttää ja vie tilaa – läskiaktivisti Tytti Shemeikka teki saamistaan vihakommenteista opinnäytetyön.

Lehtinen, Jenny (2021). Kehoni, ainutkertainen aarteeni – matka oman kehon hyväksymiseen. Naistenkartanon syksyn 2021 luentosarja Eheytymisen aika.

Syömishäiriöliitto. Miten siitä painosta sitten pitäisi puhua? – opas vastuulliseen painopuheeseen.

Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos THL (2020). Lihavuuden yleisyys.

Yle Uutiset (2.7.2021.) Läskiviha estää monia nauttimasta liikunnasta – somevaikuttaja Taru Mänttäriä ei otettu tanssiryhmään, koska sopivaa esiintymisasua ei löytynyt.