NOVAT-naiset ajatuksia

Julkaistu 20.6.2019

Tänä vuonna täytän 33. Olen korkeakoulutettu, kielitaitoinen, hoikka helsinkiläisnainen, joka verotietojen mukaan pärjää ihan mukavasti. Minulla on usein puolet vuodesta taiteellisesti vastuullista työtä, toinen puolikas vapaata. Silloin voin tehdä mitä vain. Teen vapaaehtoistyötä, hoidan kotia, laulan kuorossa, joogaan ja tanssin. Kuulostaa hyvältä? Olen naimisissa, meillä on koira ja osamaksuauto. Keittiössä on huonekasveja, yrttiruukku ja kasvisruokaa. Pakastimessa on isäni metsästämää hirvenlihaa ja äitini keräämiä mustikoita. Kuulostaa hyvältä? Jos tarvitsen vaatteen tai tavaran tai haluan kupillisen hyvää kahvia, voin kävellä sopivaan liikkeeseen ja ostaa sen. Kuulostaa hyvältä.

Ulkoilutan koiraa aamuyhdeltätoista. On maanantai. Lähipuisto on jäätynyt ja sulanut tänä talvena moneen kertaan, tällä kertaa pysyn pystyssä liukastellessani koirankakkojen välissä. Puisto on tyhjä, vastaan tulee vain pitkä letka päiväkotilaisia kärsivällisine ohjaajineen. Muut aikuiset ovat käyttäneet omat koiransa aamupissalla ennen töihin lähtöä.

Jäin työttömäksi kaksi kuukautta sitten, mutta tämä ei ole minulle uusi tai erityinen tilanne. Teen keikkatöitä muutaman kuukauden määräaikaisilla sopimuksilla, ja kun projekti loppuu, olen “lomalla”. Todellisuudessa olen niin väsynyt, etten jaksa tehdä mitään. Nukun kolmeneljäsosaa vuorokaudesta, koomaan tv:n ääressä, kokkaan jos jaksan, ehkä nollaan aivot pelaamalla pari viikkoa videopelejä, ulkoilutan koiraa ja pelaan taas, kunnes migreeni pakottaa liikkeelle. Katson netistä joogavideoita, koska en jaksa olla sosiaalinen, ihmisille puhuminen on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Pitäisi varata hammaslääkäritapaaminen, kun sille on nyt aikaa, mutta en saa soitettua. Ei tämä kolme vuotta kestänyt leukasärky varmaan mitään ole. Tunnen hampaassa kolon, mutta viimeksi hammaslääkärissä sanottiin, ettei se mitään ole.

Tänäkin vuonna mietin elämälle uutta suuntaa, kuten joka kerta työprojektin päätyttyä. Jo usean vuoden ajan olen tuntenut olevani hukassa. Haen töitä, teen töitä. Selaan työpaikkoja, joihin minulla ei ole koulutusta eikä kokemusta. On-off-elämä ahdistaa, en tiedä mitä tekisin. Pidän kynsin hampain kiinni säästöistäni, eristäydyn ettei oma talous kaadu. Tänään googlaan itseni Naistenkartanon sivuille, ja huomaan, että juuri nyt, heti viikon päästä olisi uuden vertaisryhmän aloitus. Tapahtumapaikka olisi palvelutalo, ja mietin pitkään mahtaako tämä olla minulle, olen kuitenkin vasta kolmekymppinen. Toisaalta muistan pallotelleeni ajatusta osallistumisesta jo aikaisempina vuosina. Luentojen aiheet kiinnostavat, tällä kertaa aikataulu sopisi omaani ja pari ensimmäistä kertaa voi tutustua toimintaan sitoutumatta. Ei se mitään ota, jos ei annakaan, äitikin aina sanoi.

“Ystävyys muihin alkaa ystävyydestä itseen”, sanotaan luennolla, “myös suhde itseesi on ihmissuhde.” Kirjoitan monta sivua muistiinpanoja ja huomioita elämästäni. Mietin, että työssä ollessani olen unohtanut kaikki sosiaaliset suhteet. Ei ole enää ketään kenelle puhua, ketä kuunnella. En edes tiedä kuka olen ja mistä oikeasti pidän. Olen uhrannut itseni työlle ja parisuhteelle.

Tämä vuosi on se, kun tajuan olevani “loman” sijaan sairauslomalla. Ei ole normaalia elää on-off-elämää, jossa laitan hyvinvoinnin hyllylle ja puurran niska limassa, itku kurkussa ja yritän puolivuosittain tervehtyä niin, että jaksaisin taas seuraavan työputken tehokkaana ja aurinkoisena tiimipelaajana. Sen ei tarvitse olla normaalia.

Luennon jälkeen aloitan Novat-vertaisryhmässä kaikenikäisten naisten kanssa. Ryhmän tapaamisessa jokainen saa puheenvuoron, mutta mitään ei ole pakko sanoa. Kuuntelen muiden tarinoita, ja huomaan samaistuvani moneen. Arvottomuuden, tyhjyyden ja päämäärättömyyden tunne yhdistää meistä monia. Suorituskeskeisyys, kiltteys ja muiden palveleminen tuntuu monesta tutulta. Nyt meistä jokainen opettelee ajattelemaan, että minullakin on väliä. Minä olen elämäni tärkein ihminen. Minä olen vastuussa elämästäni.

Koira nuuskii hartaasti puiston penkin jalkaa, istuisin alas jos olisi kesä. Aurinko tuntuu paistavan joka ilmansuunnasta, kevyt lumihanki pirstoo näkökentän yllättävän kapeaksi. Ohi menee toinen koiranulkoiluttaja pipo syvällä päässä, liukastelee samat jäätyneet lätäköt kuin minäkin, ja näyttäisi pysyvän pystyssä hänkin. Viereisen kerrostalon ovi aukeaa ja kaksi nelijalkaista ilmestyy häntä viuhtoen palvelijan roikkuessa hihnan toisessa päässä. Ensimmäistä kertaa huomaan, että täällä on muitakin, jotka ulkoiluttavat koiran yhdeltätoista ja palaavat ehkä kotiin kahvin keittoon, kun ei ole muutakaan. Täällä on muitakin, jotka ovat unohtaneet itsensä, ja jotka ovat nyt ihan yhtä pihalla kuin minä. Täällä on muitakin, jotka ovat jääneet jalkoihin, mutta nousseet ja kääntävät nyt ensimmäistä kertaa elämässään katseen itseensä. Nyt mennään – vahvana, yhdessä, ihan itse.

Ajankohtaista Naistenkartanossa

Voit suodattaa artikkeleita ja tapahtumia oikealta puolelta löytyvien valintojen avulla.