Kehollisuus – häpeä – vammainen nainen
Vieraskynäblogi | Julkaistu 27.4.2022
Naisen vartalo on kautta vuosisatojen ollut arvostelun kohde. Ihanne on vaihdellut Rubensin runsaista muodoista langanlaihoihin Twiggyihin. Tytöt ja naiset on opetettu muokkaamaan vartaloaan muotivirtausten mukaisiksi ja voi häntä, joka niitä kriteereitä ei täytä! Seurauksena on häpeä tai vähintään ulkopuolisuuden tunne. Vammaisen tytön ja naisen keho ja siihen liittyvä häpeä sisältävät edellisten lisäksi tekijöitä, joita vammattomilla naisilla ei ole.
Ylimääräisiä painolasteja
Valitettavasti vammaisen tytön ja naisen keho on yhteiskunnan silmissä ensisijaisesti altistettu erilaisille lääketieteellisille toimenpiteille tai palvelutarpeiden arvioinneille, jotka pääsääntöisesti tehdään esimerkiksi häveliäisyys huomioimatta. Tekstiili- ja käsitetaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen video Uteliaisuus kuvaa asiaa oikein hyvin. Se on tehty ennen YK-sopimuksen voimaantuloa, mutta vammaissopimus ei kuitenkaan ole Kelan käytäntöjä muuttanut.
–Me olemme sokeita niille elimille, puuskahti eräs johtaja minulle ja lisäsi siihen, että asumisyksikkö voi pahimmassa tapauksessa joutua ottamaan vastaan työsyrjintäepäilyn, jos en suostu menemään miespuolisen avustajan kanssa wc:hen. Auttajatahon mielestä olen siis hankala, kun haluan naisavustajan intiimitoiminnoissa avustamiseen, vaikka siitä on olemassa apulaisoikeuskanslerin kannanotto.
Ihan äskettäin kuulin erään vammaisen naisen kokemuksen siitä, kuinka hänen kotiinsa olisi tullut arvioitsija, joka halusi näkemällä nähdä miten hän käy avustajan kanssa suihkussa. Onneksi nainen oli voimaantunut ja kieltäytyi ehdottomasti.
Palvelujen hakemisen vaatimuksiin liittyy myös oman kehon toiminnallisuuden mahdollisimman kielteinen kuvaaminen niin omassa hakemuksissa kuin sitä täydentävässä lääkärintodistuksessa. Samoja palveluja ja tukitoimia pitää hakea vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, loputtomasti. Ennestäänkin erilaisen kehon toistuva kirjallinen kuvaaminen mahdollisimman negatiivisessa valossa heikentää ilman muuta body imagea ja mielestäni altistaa myös väkivallalle. Kehoni ei ole minun omistuksessani, vaan ulkopuolisten ihmisten toimenpiteiden ja tarkkailun alla, joten auttaja voi kätkeä lääketieteellisiin toimenpiteisiin tai arjen avustamistilanteisiin sopimatonta koskettelua tai tahallista kivun tuottamista. Itse en epäasiallisuuksia välttämättä edes rekisteröi, koska olen kaikenlaiseen kohteluun pienestä pitäen tottunut. THL:n vuonna 2013 julkaisemassa vammaisten naisten väkivaltaa käsittelevässä oppaassa Uskalla olla, uskalla puhua on kokemuksia siitä kuinka vammainen nainen vasta myöhemmällä iällä tunnistaa kaltoinkohtelun.
Vammaista tyttöä myös kasvatetaan ja vammaista naista kannustetaan elämään ilman parisuhdetta. Ilmiö on yhtä vaivihkainen kuin kehon lääketieteen tai palvelutarpeenarvion nimissä tehty runtelu. Ei sitä oikein huomaakaan. Asia on ikään kuin sisäänkirjoitettu fakta. Et kelpaa. Vähättelystä voi pahimmillaan seurata niin suurta häpeän ja riittämättömyyden tunnetta, että naisen elämä jää kokonaan elämättä tai sitten hän lähtee, ilman mitään seulaa, kenenkä hyvänsä kelkkaan. Et kelpaa-kasvatuksesta seuraa vähintäänkin hämmennys, silloin kun –eikä jos– joku osoittaakin aitoa kiinnostusta naisena, eikä pelkästään ystävänä.
Hyviä esikuvia vaikkapa elokuvateollisuuden piirissä on harvassa. Yleensä vammainen nainen joko kuolee tai paranee. Mutta onneksi hyviä roolimallejakin löytyy. Olga Temonen pararatsastajana tosielämään perustuvassa elokuvassa Aika, jonka sain, todellakin räjäyttää pankin.
Aina ei kuitenkaan onnistuta. Asiaa pahentaa se, ettei ylilyönteihin puututa. Ne saavat jatkua vuodesta toiseen. Suomessa osataan yleensä olla sensitiivisiä vähemmistöjen habitusta kohtaan. Mikään naisryhmä ei tänä päivänä voisi kulkea kiertueella, jossa yksi valkoisista esiintyjistä kekkaloisi kaislahameessa, naama mustattuna laulamassa jazzia. Kukaan ei nauraisi. Luultavasti kiertueet loppuisivat siihen paikkaan. Valitettavasti vammaisen naisen keho ei ole yhdenvertaisesti komedian nimissä tehdyltä kehopilkalta suojassa. Viihdeteollisuus voi kohdella karkeasti. Kaikki äitini, kaikki tyttäreni –näytelmässä Miitta Sorvali on jo vuosia naurattanut yleisöä kyttyräselkäisenä nilkuttajana, vaikka nilkuttaminen ei mitenkään kuulu näytelmän juoneen, onpahan vain bonusta yleisön huvittamiseksi. Olen ollut itse todistamassa katsomossa, kuinka kyttyräselkä, joka minulla itsellänikin on, sai aikaan oikein kunnon naurunremahduksen. Lisäksi Sorvalin hupihahmoksi tarkoitettu, Mervi Kosonen, vaikeasti puhe- ja liikuntavammainen nainen, on toistakymmentä vuotta ollut Youtubessa kaikkien nähtävillä. Surullisinta tässä on, että nainen tekee noin toiselle naiselle.
Vaillinaisesta kokonaiseksi
Miten tästä kaikesta voi muka selvitä kokonaiseksi naiseksi? Avain häpeän voittamiseksi, tai ainakin sen hillitsemiseksi, on mielestäni naisena voimaantuminen ja kannustavat roolimallit. Itse kuljin pitkän tien kautta. Ensin voimaannuin vammaisena ihmisenä, sitten vammaisena naisena, kunnes lopulta tajusin, että sukupuoli, sukupuolen ilmaisu ja seksuaalisuus kuuluvat kaikille. Ymmärsin siis ottaa vammainen-sanan pois naisena voimaantumisesta. Kaikki naiseksi itsensä kokevat tarvitsevat naisena voimaantumista, mutta kaikki naiset eivät ole vammaisia.
Naisena voimaantumiseen minä tarvitsen koko naisliikettä ja vertaisia, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia. Vammaisten naisten valtakunnallinen yhdistys Rusetti ry on minun henkinen kotini vammaisena naisena. Tänä talvena olin mukana Naistenkartanon Mini-NOVAT ryhmässä, mikä oli suorastaan vavisuttavan hyvä kokemus. Lämmin suositus meille naisille!
Olen toiminut aika kauan Naisten Linjalla vapaaehtoisena puhelinpäivystäjänä. Väkivaltaa koskevissa puheluissa tulee usein esiin naisen kehoon ja ulkonäköön kohdistuva pilkka, jota väkivallantekijä käyttää aseenaan. Naisen kehosta löytyy siis aina vikaa ja puutteita, oli naisella vamma tai ei, silloin kun pilkkaaja siitä hyötyy. Luultavasti mikään muu ei vaimenna naista yhtä tehokkaasti kuin ulkonäön ja kehon kautta nostatettu häpeä. Nämä asiat on hyvä tietää ja tiedostaa, ettei hätäisesti ja ihan turhaan antautuisi vammaisen vartalon erilaisuudesta kumpuavan häpeän vietäväksi.
Ikääntyminenkin on auttanut, minua ainakin. Nyt näin iso – äitinä haluan omalta osaltani tehdä kaikkeni, että vammaiset tytöt ja nuoret naiset pääsisivät jatkossa helpommalla. Olen erittäin iloinen myös kehopositiivisuudesta, jonka pääsanoma on, ettei kenenkään kehoja saa enää arvostella. Idean jalkauttaminen päiväkodista vanhusten kerhoon toisi merkittävää kehorauhaa kaikenlaisille ihmisille.
Uskalla olla -oppaasta, olkoonkin, että se keskittyy väkivaltaan, löytyy myös erinomainen vammaisille tytöille ja naisille tarkoitettu kehorohkaisu. Se on lähtöisin vammaisaktivisti Amu Urhosen kynästä ja se kuuluu näin:
”Vammaisessa vartalossa on paljon hyvää, toimivaa ja arvokasta. Vammaisuutta voi tarkastella ihmisen ominaisuutena lataamatta siihen turhan kielteisiä mielleyhtymiä. Jokainen vartalo voi tarjota suurta nautintoa.”
Kirjoittaja: Pirkko Justander, Vammaisten naisten valtakunnallisen yhdistyksen Rusetti ry:n hallituksen sihteeri.
Lisää aiheesta voi kuulla Naistenkartanon ja Rusetti ry:n yhteisessä webinaarissa to 28.4. klo 17.30-19 “Häpeä ja kehollisuus”.