Lapsena rikotun kehosuhteen korjaaminen kestää loppuelämän
Vieraskynäblogi – julkaistu 26.8.2021
Viime keväänä sain terapeutiltani tehtäväksi etsiä vanhan valokuvan itsestäni lapsena, ja laittaa sen niin, että se osuu silmiini jatkuvasti, vaikka kännykän taustakuvaksi. Ja aina kun näin tuon pienen tytön katsomassa vakavana koko 2-vuotiaan elämänkokemuksellaan suoraan kameraan, minun piti sanoa tuolle pienelle tytölle kuvassa: sinä et kelpaa. Minun piti kuunnella ja todella tunnustella miltä tuntuu sanoa pienelle lapselle, ettei hän muka ole juuri niin täydellinen ja kaikin tavoin oikeanlainen, kuin vain pieni ihminen voi olla.
Minkään valokuvan äärellä en ole elämäni aikana itkenyt niin paljon kuin tuon kuvan. Itkenyt, huutanut, ulvonut ulos niitä lukemattomia hylätyksi tulemisen tunteita, sitä loputonta kelpaamattomuuden kuonaa, joka minuun oli vuosien aikana kertynyt. Ja katsonut sitä pientä rakasta lasta silmiin ja miettinyt, miten ikinä kukaan voisi istuttaa tuollaisen viattoman elämää uhkuvan ihanuuden sisään ajatuksen siitä, että hän ei kelpaa. Koska hänen kehonsa ei sovi normiin.
Todellisuudessa kuvan otosta ei mennyt kauaa, kun koko elämän kestävä kehollisen kelpaamattomuuden tunne juurtui minuun. Ja oikeasti se tapahtui jo kauan ennen kuin edes rikoin mitään ulkonäkönormeja.
Opin jo pienenä tyttönä, ettei kaikki vartalot todellakaan ole samalla viivalla.
Halusin olla poika, jotta minulla olisi samat keholliset vapaudet ja merkittävästi suurempi liikkumavara kehoni kanssa.
Vihasin sitä, että minun tyttönä tai naisena olisi pitänyt täyttää ja tavoitella ulkoisia ihanteita, tai olla erityisen kiinnostunut siitä miltä näytän. Kun ihan oikeasti halusin kokea kehollani kaikkea, saada kolhuja, möyriä ojissa, todella tuntea eläväni. Enkä suinkaan asettaa itseäni koristeeksi tai arvostelun alaiseksi. Olisin halunnut, että samalla lailla kuin poikien ja miesten, myös minun alaston kehoni olisi myös voinut olla neutraali, humoristinen, atleettinen, mitä ikinä, eikä aina pelkästään seksualisoitu ja sen kautta arvosteltu: kelpaako vai eikö kelpaa? Missä on liikaa, missä liian vähän?
Iän ja kilojen myötä sukupuolittunut suhtautuminen kehoihin ja erityisesti lihavuuteen korostui entisestään. Lihava mieskokki saattoi kiertää maailmaa ja tehdä mitä rasvaisimpia burgerimättöjä, eikä hänen somensa täyttynyt vihaisista viesteistä kansanterveydestä huolestuneilta kansalaisilta. Alkoholimainoksessa näkyi kaljamahaisia miehiä paidoissa, joissa luki “92kg” rinnuksissa.
Entä lihavan naisen keho?
“Ehkä en myöskään ole ymmärtänyt, että lihavuutesi on niin tärkeä osa persoonallisuuttasi”
Näin kirjoitti minulle instagramissa henkilö, joka piti toimintaani kehopositiivisuuden puolesta vaarallisena. Kansanterveydelle, ja niille muille lihaville todennäköisesti tolloille, jotka minun esimerkkini myötä saattaisivat kuvitella olevansa ihan ok ihmisiä. Ja hyvä että kirjoitti, koska tuo lausahdus jäi pyörimään mieleeni. Onko todella niin, että lihavuus on tärkeä osa persoonallisuuttani? Olenko valinnut asian olevan näin? Voisinko valita jotenkin toisin?
Sitten ymmärsin mistä oli kysymys. Kysymys oli lopulta siitä, saako lihavalla ihmisellä, erityisesti naisella, olla positiivista kehollista identiteettiä? Sillä lähes aina kun lihavana naisena esiintyy somessa ja kertoo nauttivansa elämästä juuri nyt, juuri tällaisena kuin on, se herättää vastalauseiden vyöryn! Noin ei saa sanoa! Se on vaarallista! Sinun täytyy laihduttaa! Et voi kelvata tuollaisena edes itsellesi! Tuollaisia kommentteja on helppo heittää, mutta niiden seurauksia harva osaa ajatella.
Minulle lapsesta asti alkanut kehoni huonoksi leimaaminen aiheutti sen, että elin todella pitkään ilman kehollista identiteettiä. En ollut edes tajunnut asiaa. Keho oli jotain, mikä kulki mukana ja teki sille tarkoitetut työt mukisematta, mutta minkäänlaista suhdetta minulla ei siihen ollut. Tajusin asian vasta silloin, kun ihana ja viisas Rakel Lignell kerran kertoi olleensa aina kovin kehoton ihminen. Minun laillani hänkin oli aina pitänyt itseään tosi hyvänä tyyppinä, ja ajatellut itsetuntonsa olevan kunnossa. Mutta koska oma keho ei ollut “hyvän ja fiksun tyypin” keho, sen päätyi ohittamaan ja jättämään oman onnensa nojaan. Minulle oli käynyt aivan samalla tavalla. Olin todellakin se “hyvä tyyppi, rempseä läski”, joka osasi itse kertoa humoristisin kääntein miten oma kehoni oli ällöttävän lihava, sellainen minkä kohdalla esimerkiksi seksuaalisuudella oli vain kaksi ääripäätä: hieman epätoivoinen kaikkea paneva nymfomaani tai jälleen kerran se puhdas vitsi. Olin se tyyppi, joka vahvisti kaikille kiltisti sitä käsitystä, että minun kehoni ei parempaa ansaitsisi. Vakavasti kehoni voitiin ottaa ainoastaan silloin, kun aktiivisesti lupasin olla kiltti ja laihduttaa. Ihan sama, mitä se laihduttaminen oikeasti teki terveydelleni, erityisesti mielenterveydelle, tärkeintä oli pyrkiä täyttämään normeja.
Ja minä todellakin pyrin. Minä kuritin, sätin, rääkkäsin ja kaikin tavoin yritin pakottaa kehoani muuttumaan haluamani näköiseksi. Kahta asiaa en kuitenkaan osannut tehdä. En pystynyt oikeasti kuuntelemaan kehoani tai tuntemaan minkäänlaista myötätuntoa sitä kohtaan.
Oli musertavan surullinen hetki tajuta miten julmasti ja epäreilusti olin omaa kehoani kohdellut vuosikymmenet. Miten paljon turhaa häpeää ja inhoa kehoani kohtaan olin tuntenut. Ja kun nämä asiat ymmärsin, niin mitä sitten? Miten päästä kehosuhteen kanssa eteenpäin, kun edelleen ympäristö terveydenhuoltoa myöten kertoo, että minun vartaloni kaltaisen ei pidä kelvata edes itselleni? Aloin kuitenkin pikkuhiljaa ymmärtää että jos minulla ei ole aitoa suhdetta omaan kehooni, en myöskään voi olla ihan kokonainen ihminen. Jos omaan kehoon ei ole todellista yhteyttä, ei kehon viestejä kuule oikein, ei pysty nauttimaan omasta kehosta, iloitsemaan kehon tarjoamista mahdollisuuksista. Eikä aidosti pitämään huolta siitä.
Mikä on tällä hetkellä suhde omaan kehooni? Jos janan toisessa päässä on puhdas rakkaus omaan kehoon, ja toisessa päässä pohjaton inho, jopa viha, mihin asetun? Totuus on, että liikettä janalla on edelleen paljon. Välillä paijailen mahaani onnellisena ja mietin miten ihanan pehmeältä se tuntuu. Toisinaan veivaan sitä epätoivoisena ja mietin miten ihmeessä siitä voisi päästä eroon. Mutta enimmäkseen annan keholleni rauhan olla sellainen kuin se on. Annan sille hiljaisen hyväksyntäni. Ja vähän kerrassaan opettelen näkemään itseni kuten näen sen pienen tytön valokuvassa: juuri oikeanlaisena.
Kirjoittaja: Jenny Lehtinen
Jenny puhuu lisää aiheesta luennollaan Kehoni, ainutkertainen aarteeni – matka oman kehon hyväksymiseen.