Julkaistu 30.4.2020
Kylmä tuuli puhaltaa vasten kasvojani kävellessäni lähes autiota katua kohti kauppaa. Vastaan tulee ihminen, siirrymme toinen toiseen ja toinen toiseen reunaan jalkakäytävää, emmekä vilkaisekaan toisiamme. Saavun kauppaan, jossa pahanhajuinen desinfiointiaine odottaa käyttäjäänsä. ”Ota tästä kertakäyttöhanskat”, lukee kyltissä. Menen ahtaaseen käytävään hyllyjen väliin, mutta käännynkin ympäri; siellä on joku toinen. Odotan hyllyjen päässä. Vihdoin pääsen hakemaan vessapaperipaketin. Nolostun hiukan. Tekisi mieleni selittää, että en hamstraa, minulla on oikeasti vessapaperi lopussa. Tuntuu oudolle, että normaaleista arjen ostoksista miettii nyt aivan toisella tapaa laittaessaan niitä ostoskoriin.
Lasken päivän ruokabudjettia. Etäkoululaiset syövät yllättävän paljon. Kaupunki kyllä tarjoaa kouluruokaa, sen voisi hakea meille vieraalta koululta kahdesti viikossa. En vain tiedä millä sinne koululle menisin, en uskalla käyttää julkisia kulkuneuvoja, kuulunhan riskiryhmään. Ja jotenkin tunnen häpeää siitäkin, että hakisin ruokaa. Jokuhan voisi luulla, että olen ruokajonolainen. Talouteni kyllä on niin tiukoilla, että ruoka-apu olisi tarpeen. Minut lomautettiin, eikä palkkani muutenkaan ole iso.
Olen tosi yksinäinen. En kyllä edes halua olla sosiaalinen. Jotenkin tämä poikkeustilanne helpottaa oloani, saan olla luvan kanssa yksin, kukaan ei ihmettele yksinoloani. Pelkään, miten taas saan itseni aktivoitua, kun tilanne alkaa ulkomaailmassa normalisoitua. Toivon jopa, että rajoituksia jatkettaisiin vielä pitkään. Tiedän kyllä, että ei se oikeasti tee minulle hyvää.
Viiniä. Olen ansainnut lasillisen viiniä. Koko päivä etäpalavereissa. Niskani ovat jumissa, enkä pääse edes hierojalle. Viini rentouttaa. Tai siltä se ainakin hetkellisesti tuntuu, yöuniini se vaikuttaa kyllä päinvastoin; olen jatkuvasti väsynyt. Mutta työpäivän päätteeksi se tekee hyvää, joskus otan siksi toisenkin lasillisen. Aamulla ei tarvitse lähteä autolla töihin, joten ei tarvitse sitäkään miettiä. Voin hyvin juoda kolmannenkin lasillisen. Minulla on ikävä töihin. Siis toimistolle. Ja hierojaakin on ikävä. Salillakaan en uskalla käydä. Onneksi on viini.
Ahdistaa olla kotona.
Kello herättää taas viideltä. Lähden töihin. Töissä puen suojavaatteet ylleni. Lomani on peruttu, yyteet painavat silti niskaan, vaikka töitä saa tehdä niin paljon kuin vain kykenee – tai oikeastaan enemmänkin, täysin jaksamisen rajoilla. Työehtosopimuksesta ei olla päästy sopuun. Lakkoillakaan ei voi, koska on poikkeustilanne. En jaksa miettiä sitä, saan kuitenkin jonkinlaista palkkaa ja töissä on niin kiire, että muu arki unohtuu. Onneksi on ihanat työkaverit. Ei tarvitse olla yksin. Voin työntää omat murheeni sivuun, autan nyt muita.
Puhelimeni soi. En tunnista numeroa. Pakko vastata, mitä jos se onkin jokin korona-juttu? ”Sini tässä Naistenkartanolta hei! Soitanko huonoon aikaan?” kuuluu puhelimesta. ”E..ee…et ollenkaan, hei vaan!” vastaan. ”No hieno juttu. Soittelin tässä kysyäkseni, mitä kuuluu?”
Aurinko lämmittää kasvojani kävellessäni kauppaan. Väistän vastaantulevaa ihmistä hymyillen hänelle. Hän hymyilee takaisin: ”ymmärrän miksi väistät, samassa veneessä tässä ollaan”, hän tuntuu ajattelevan. Kaupassa käynti sujuu rutiininomaisesti, käsidesit mennen tullen, vaihtoehtoreitit hyllysokkelossa löytyvät helposti ja turvaetäisyydet säilyvät. Vessapaperipakkaus ei aiheuta erityisiä tunnetiloja. Aamuinen puhelu NOVAT-ryhmän ohjaajalta lämmittää mieltäni kuin aurinko kasvojani.
Huomasin, että kouluruuan saa myös kotiinkuljetettuna! Aivan loistavaa palvelua. Kiitos. Tästä määrästä syö koko perhe, ei pelkästään koululaiset. Saan rahat riittämään. Lomautuskaan ei tunnu enää niin pahalta. Olen löytänyt netistä monia uusia maksuttomia juttuja. Jumppaan ja joogaan useampia kertoja viikossa. ”Aion kyllä jatkaa tätä lomautuksen jälkeenkin!” – Kiitos vinkeistä, löysin ne Naistenkartanon verkkosivuilta.
Olipa ihanaa, kun joku soitti. Välitti. Soitan kyllä terapeuttini kanssa säännöllisesti, onneksi, mutta se ei ole silti sama asia. Tunnen kuuluvani johonkin. Aloitin NOVAT-vertaisryhmässä, koska kaipasin yhteenkuuluvuuden tunnetta. Halusin olla osa jotakin. Sitten korona antoi minun jäädä taas kotiin. Soitto kuitenkin muistutti, että kuulun edelleen johonkin. Kunpa rajoituksia purettaisiin pian! Minullahan on ikävä muita ryhmäläisiä!
En kyllä olisi jaksanut vastata enää puhelimeen työpäivän jälkeen. Siemaisen viiniä ja vastaan kuitenkin. ”Anteeksi mistä?” kysyn, kun en heti kuullut. ”Naistenkartanolta Sini hei!” En oikein tiedä, mitä ajattelisin puhelusta. Toisaalta tuntui hyvältä, että joku soitti, mutta olen muutenkin niin kuormittunut arjesta, että toisaalta se myös rasitti. Puhelun jälkeen mietin 13 NOVAT-ajatusta. Päätän jättää viinilasillisen viikonlopulle. Miksi en jatkaisi normaaleja arkirutiineja, vaikken salille pääsekään? Voin aivan hyvin jumpata kotona. Olen kuullut, että hierojani on hätää kärsimässä koronan tuoman asiakaskadon vuoksi. En halua, että hän joutuu lopettamaan liiketoimintansa, en löydä mistään yhtä hyvää hierojaa. Soitan hänelle. Menen huomenna hierontaan.
Pyöräilen kohti sairaalaa. Huomaan läheisen talon parvekkeille tehdyt sanat: ”TSEMPPIÄ KAIKILLE”. Tsemppiä minullekin, ajattelen. Eilinen puhelinsoitto sai minut muistamaan, että minäkin olen tärkeä. Muistan taas huolehtia itsestänikin. Olemme kaikki tärkeitä.
Mitä sinulle kuuluu?
Voit kertoa mitä sinulle kuuluu esimerkiksi keskustelutilaisuudessamme, chatissamme tai verkkokursseillamme. Jos olet jo käynyt NOVAT-ohjelman, voit myös kertoa mitä sinulle kuuluu NOVAT-naisten suljetussa Facebook-ryhmässä.
OLEMME KAIKKI TÄRKEITÄ. #enolekaanyksin
Kuvitteellisen tarinan kirjoitti asiakaskoordinaattori Sini. Kertomusten taustalla aitoja havaintoja arjesta ja soittokierrokselta.